Sijaispalveluksen periaatteen ei pitäisi kenestäkään kristitystä tuntua oudolta. Uskomme keskeinen opinkappale on, että Kristuksen uhri sovittaa sijaisuhrina meidän syntimme täyttämällä oikeudenmukaisuuden vaatimukset meidän puolestamme. Työmme kuolleiden puolesta on voimallinen todistus Hänen jumalallisesta luonteestaan ja tehtävästään. Se todistaa ensiksikin Kristuksen ylösnousemuksesta, toiseksi Hänen sovituksensa äärettömyydestä, kolmanneksi siitä, että Hän on pelastuksen ainoa lähde, neljänneksi, että Hän on asettanut pelastuksen ehdot, ja viidenneksi, että Hän tulee jälleen.

Ne, jotka ovat menneet edeltä, elävät nyt Jeesuksen Kristuksen ansiosta. Hän sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin." Olisi käsittämätöntä, jos nämä sanat koskisivat ainoastaan niitä, joilla on ollut mahdollisuus kuulla Hänen evankeliuminsa tässä elämässä, tai että ne kumottaisiin niiltä, jotka eivät olisi kuulleet niistä ennen kuolemaansa.

Jotkut ovat ymmärtäneet väärin ja olettavat, että kuolleet sielut kastetaan mormoniuskontoon tietämättään tai että aiemmin toisiin uskontokuntiin kuuluneet ihmiset voidaan pakottaa mormoniuskontoon jälkikäteen. He olettavat, että meillä on jonkinlainen valta pakottaa sielua uskonasioiden suhteen. Tietenkään meillä ei ole. Jumala antoi ihmiselle tahdonvapauden alusta alkaen, ja se on kaikilla kuoleman jälkeenkin. Tästä syystä evankeliumia saarnataan "niillekin, jotka ovat kuolleet, – – että he eläisivät hengessä, niin kuin Jumala elää, vaikka ruumiissaan ovat saaneet saman tuomion kuin kaikki ihmiset" (1. Piet. 4:6)".

(Mukailtu artikkelista D. Todd Christensen, "Kuolleiden lunastus ja todistus Jeesuksesta", Liahona, tammikuu 2001, s. 10.)